Väsyttää. Kirjoitan tänne nyt koska tuntuu että pitäisi. En vain taida osata sanoa mitään, järkevää tai järjetöntä.


Ostin lopulta sen vaa'an - paino päivän pääaterian jälkeen 64.8 kg, mikä kuulostaa ihan oikealta. Ja samalla hirvittävältä. En voi kestää ajatusta että olen antanut tämän tapahtua, ja silti syön. Koko ajan, melkein 1600 kaloria päivässä. Ja sitten kehtaan vielä ihmetellä ja uikuttaa kun paino ei putoa. No ei kai se putoa jos syö noin kymmenen kertaa enemmän kuin muuta samanikäiset ja -kokoiset naisihmiset! 


On oikeasti alettava miettiä kalorien tiputtamista, mitä ilmeisimmin tällä määrällä muutosta ei tapahdu. Hemmetin laksatiivit, olen tosiaan sotkenut aineenvaihduntani varsin täydellisesti. Sairaanhoitaja koetti viimeksi vakuuttaa, että kun ne saadaan eliminoitua, paino varmasti vakiintuu ja kaikki alkaa toimia taas normaalisti. No, olen pahoillani mutta tuohon en kyllä usko. Liian monta vuotta, liian suuria määriä. Ei ole mitään normaalia enää, ei minulle. 


Kauhulla ajattelen sitä, miten saan muut ihmiset uskomaan että minun on ihan OK syödä esim. vain 1200-1300 kaloria päivässä, nykyisellä liikuntamäärällä. Äiti tuntuu jo nyt olevan varma että kun vähennän mitä tahansa ruokavaliostani (esim. vaikka ne helvetin kahvileivät ja muut makeat turhuudet), se on ensimmäinen askel kohti paluuta sairaalaan. Hah. Voisin helposti laihtua parikinkymmentä kiloa tästä, enkä silti joutuisi takaisin sinne. En vaikka taustani tiedetään ja olen koko ajan hoidon piirissä. Eivät ne tällaista Parantunutta emäsikamittaista kuvotusta laita minnekään osastohoitoon. Jospa vain ihmiset ottaisivat ne sumeat lasit silmiltään ja näkisivät miten paljon olen oikeasti lihonut. Ja ihan väärällä tavalla (rasvaa vain, ei lihasta yhtään). 


Kauhulla ajattelen myös sitä, miten pystyn taas sopeutumaan siihen 1200-1300 kaloriin - ja lopulta vähempäänkin. Olisi helpompaa vain lopettaa syöminen kokonaan, onnistuisi taatusti paremmin kuin se että syö jotain vain vähän. En osaa syödä vähän, olen ohjelmoitu ahmimaan kuin lauma hevosia joita on pidetty kuukausia nälässä. KUKAAN ei syö niin paljon kuin minä pystyn syömään. Ei kukaan.


Ei ole sanoja sille miten paljon vihaan itseäni - miksi edes yrittää löytää niitä?
Vieläkin on nälkä. Ei ole enää varaa syödä. Voi olla että arvioin aamupalan (Ikean ruisleipä ja rasvaa tihkuvat juustoviipaleet) ja isän paistamien lihapullien kalorimäärät todellista isommiksi, mutta en voi olla varma, joten en voi ottaa riskejä. 


Pelottaa nousta aamulla vaa'alle :( Se kertoo miten huono päivä on. Onneksi pääsen heti juoksulenkille kun tuomio on luettu. Sitten ruokamessuille ja salille äidin kanssa. Ahdistavaa. Niin paljon kuin odotinkin niitä messuja, koko jutusta menee seuran vuoksi maku. Äiti ottaa nyt hermoon todella pahasti, en tiedä miten selviän. Varsinkin jos paino on noussut, kuten se varmasti on. Jospa voisi jättää heräämättä kunnes se taas alkaa nelosella. Tai edes viitosella. Mikä tahansa on parempi kuin tämä :(


(Anteeksi. Jos joku lukee tätä - olen pahoillani. Voisinpa kurottaa aivojesi sisään ja pyyhkiä muististasi jäljet jotka tämä kirjoitus jätti... mutta taitaa olla mahdotonta. Toivon siis pikaista unohdusta - sinulle ja itselleni.)